050511 - aiheesta josta moni vieläkin hiljenee..

"Mechelininkadult käännyin kauniiseen puistoon, nousin ylös taloon ja siellä niin monta muistoo. Kättelin mun frendii, kysyin siltä mitä kuuluu, lääkkeet väsyttää äijää, pistää lisää niitä suuhun.. mennään röökille ja hoitaja siellä meitä kyttää, verkkoaita estää ettei kukaan partzilt hyppää. Kaverini hiljanen ja kasvoistansa kalpee, mielisairaala mesta missä todellisuus halkee.."



Tää on nyt päivitys siitä viime torstaista josta jo aiemmin mainitsin että kirjotan kunhan oon saanu juteltua frendin kans. Oli pakko alottaa tolla biisillä koska se sopii tähän päivitykseen paremmin ku hyvin.

Viime torstaina, tai jos tarkkoja ollaan niin viime ke-to yönä aloin kattomaan kaverin facebook-päivityksiä, (tästä on tullu paljon mielipidettä mutta kyseessä oli nimenomaan julkinen avunhuuto koska muuta keinoa tyttö ei enää nähny.) että nyt ei oo kaikki kunnossa. Torstaina päivitykset oli sitte jo sitä luokkaa että huolestuin niin paljon että vaikkei oltukkaan nähty sit yläasteen niin keräsin rohkeutta ja laitoin viestiä onko jotain sattunu ja voinko mennä käymään.

Menin sit käymään ja frendi kertoi että on todella masentunu eikä vaan enää jaksa. Sain myös kuulla että vaikka frendi on ennenkin ollut hutskilla (niille jotka ei tiedä niin kyseessä on Vaasan keskussairaalan psykiatriset osastot) niin apua on todella vaikea saada. Edelliskerralla sinne oli menty teho-osaston kautta. Juteltiin siinä muutama tunti ja lupasin että yritän auttaa hakemaan apua ja saamaan hoitopaikan.

Jossain kohtaa tän tytön äitiki tuli paikalla ja huolen pystyi tuntemaan niin hyvin että alkas jo itteäki itkettään. Oon ollu noissa tilanteissa ennenkin mutta joka kerta ne on yhtä vaikeita kun näkee toisen huolen ja hädän läheltä. Soitin sit Jennin kans paikalle ja siinä vielä juteltiin miten olis paras toimia. Saatiin sit tän äidin kans puhuttua tyttö ympäri että lähdetään hakemaan sitä apua jo samana päivänä. (frendi oli sitä mieltä että vaikka itse toivoi hoitoon pääsyä ja halus apua niin "vasta huomenna, tänään otan vielä kaljaa..")

Just kun oltiin lähdössä terveyskeskukseen pyytämään lähetettä tulikin mutkia matkaan, tuli sen verran uhkaava tilanne, (asunnossa oli siis myös vielä yksi ihminen josta ei tätä mainintaa enempää) että jouduttiin kutsumaan poliisit paikalle. Poliisit ei voineet tehdä tilanteelle mitään koska tilanne oli niiden saapuessa rauhallinen. Frendi jäi kaverinsa kanssa kämppään ja me jäätiin poliisien lähtiessä ulos.

Päätin että yritetään viimeistä keinoa ja mennään ilman tyttöä tk.n lääkärin puheille. Tilanne oli hankala koska kyseessä oli täysi-ikäinen ihminen joka ei ollutkaan suostunut paikan päälle apua hakemaan. Oon todella tyytyväinen hoitajaan luukulla joka tajus asian vakavuuden ja laittoi meidät suoraan lääkärin puheille. Lääkäri oli ihan huippu (rumaa sanoa mut todella harvinaista..) ja ymmärsi myös tilanteen vakavuuden, kuunteli meitä tosi tarkkaan ja kyseli paljon. Otettiin sit tyttöön puhelinyhteys ja loppujen lopuks päästiin sopimukseen että tyttö lähtee mukaan ja lääkäri ottaa samantien vastaan. Lääkäri kirjotti ku kirjottiki lähetteen ja soitti hutskin psykiatrille joka hänkin oli samaan mieltä että osastolle. Oon oikeesti jälkikäteen miettiny että harvinaista on ollu että kaikki menee noin putkeen mut meillä oli onni matkas.

Tänään kävin sit moikkaamas frendiä ja oon toiveikas että vielä se paranee. Juteltiin paljon ja frendi sanoi itekin että nyt haluaa ottaa paranemisen rauhassa eikä hosua osastolta pois. :)

Syy miks kirjotin tän on se, että frendi jo sillon torstaina sanoi että haluaa äänensä kuuluviin koska masennuksesta, itsetuhoisuudesta, alkoholismista, päihdeongelmista ja muusta puhutaan ihan liian vähän ja tottahan se onki. Tää on mun tapa saada (toivon mukaan) aiheesta keskustelua ja ehkä tän jopa joku lukee loppuun? Oon ite nähny vaikka ja mitä lyhyen elämäni aikana, useampi kaveri on ollut hoidettavana, kärsiny masennuksista, syömishäiriöistä, on ollut itsetuhoisuutta ja valitettavasti ihan loppuunki asti. Samoin iso osa mun kaveripiiristä on nähny ja kokenu paljon mut paljon tiedän myös sellasiakin ihmisiä jotka ei MUKA oo nähny eikä kokenu yhtään mitään.. Kyllä mä ymmärrän senki ettei osa oikeesti oo kokenu tollasia juttuja ja osa taas ei voi, osaa tai haluakaan puhua tollasista asioista, mut jotenki vaan tuntuu hassulta et oikeesti jotkut aikusetki ihmiset pitää tollasia asioita kauheina tabuina mistä ei missään nimessä saa ääneen puhua ja sit jos erehdyt vääräs seuras sanoon ääneen jotain niin heti katotaan kieroon.. Niinku yks hoitotyön opettajani sanoiki mulle kerran: "on ihanaa miten suoraan puhut, nykyään lähes jokaisen perhe- ystävä- tai ainakin tuttavapiirissä on ainakin jonkunnäköstä mielenterveys- tai päihdeongelmaa mutta harva siitä uskaltaa ääneen puhua."



Olisin voinu jatkaa tätä kirjotusta vaikka ikuisuuden mut jätän tän nyt tähän ja sanon loppuun vaan että puhukaa ääneen, niinku yks toinen hoidossa aikoinaan ollut frendi sanoi "ei hulluus tartu!" :) Pitäkää toisistanne huolta ja olkaa tukena ja ystäviä myös niinä vaikeina hetkinä, koskaan ei tiedä kenen kohdalle ne vaikeat ajat osuu.

Saa kommentoida ja jopa ihan anonyymina jossei omaa nimeä uskalla sanoa! :)